Idealistin vuodatus

USAn republikaanien presidenttiehdokas Mitt Romney on sitä mieltä, että Yhdysvalloilla on paljon vihollisia, eikä ilmeisesti myöskään pelkää hankkia niitä lisää. Hän mm. kuvaa Venäjää USAn suurimmaksi geopoliittiseksi vastustajaksi, ja suhtautuu myönteisesti Iranin ydinlaitosten pommittamiseen. Myös nykyinen, maltillisempi ja diplomaattisempi presidentti Barack Obama painostaa Irania keskeyttämään ydinaseohjelmansa taloudellisten pakotteiden avulla.

Herää – jälleen kerran – kysymys, millä oikeudella Yhdysvallat toimii koko maailman moraalivartijana? On toki helppoa komennella muita kun käytössä on yli miljoonan henkilön vahvuinen armeija. Yhdysvallat on jo kauan sitten ottanut asiakseen työntää lusikkansa muiden maiden soppiin. Se perustelee toimiaan rauhan ylläpitämisellä, demokratian puolustamisella ja oman maan suojelulla, mutta en ymmärrä, miten mitään näistä kohdista edistävät sotilaalliset hyökkäykset eri valtioihin ja Yhdysvaltojen joukkojen levittäminen vähän kuin varmuuden vuoksi ympäri maapalloa. Mitt Romneykin kannattaa rauhaa (kuka ei?), tosin ”voiman kautta”, kuten Yhdysvalloilla tuntuukin olevan tapana.

Yhdysvallat yrittää estää Iranin ydinaseohjelman kehittelyn, kun taas Intia sai rauhassa laukaista ohjuksen, jonka kantomatka oli yli 5000km – mistä Kiina toki oli naapurimaana ymmärrettävästi hyvin kiinnostunut. Intia liittyi ohjuslaukaisullaan niiden suurvaltojen joukkoon, joilla on mannertenvälisiä ohjuksia (USA, Kiina, Venäjä, Ranska ja Britannia). 

Olemme koko ajan keskellä asevarustelua, jota kukaan ei suoranaisesti kyseenalaista. Aseiden olemassaolon syistä ei kukaan puhu. Yhdysvalloilla on (Wikipedian mukaan!) 8000 taistelukärkeä. Huippulukema vuonna 1967 oli 31 255. Mihin maa ajatteli näitä aseita käyttää? Kahdeksankin tuhatta kuulostaa paljolta, mielestäni yksikin on liikaa. Aseiden olemassaolo ei auta USAta eikä muitakaan saamaan ystäviä, jos ei oteta huomioon sotilasvaltojen välistä kauhun tasapainoa – tilanne on kuin koulun pihalla, jossa on joko nöyrryttävä kiusaajan kaveriksi tai tultava hakatuksi. Itse en luota USAhan sen enempää kuin Venäjään tai Iraniinkaan. Niin kauan kuin valtaa himoitaan, keinoja ei kaihdeta.

Myöskään Intian ja Kiinan väliset jännitteet eivät Intian ohjuskokeen myötä höllentyneet. Kiina kommentoi Global Times-lehdessä aseen laukaisua muistuttamalla siitä, että Kiinan ydinaseet ovat ”voimakkaampia ja luotettavampia” kuin Intian. Tämä on hyvä esimerkki yhdestä keskeisestä ongelmasta maidenvälisessä ”keskustelussa”. Ilmassa lentelee uhkailuja ja pröystäilyä puolin ja toisin. Kyseessä on keskenkasvuinen ”mulla on isompi kuin sulla” –uhittelu, joka (toivottavasti) ei johda mihinkään.

Virallisissa tapaamisissa maiden johtajat kättelevät toisiaan, jutustelevat ja hymyilevät, mutta kukaan ei voi tietää, mitä presidenttien päiden sisällä liikkuu – ja hyvä niin, heidän mielestään. Mutta jos kenelläkään ei olisi salaisuuksia, ei ketään olisi syytä myöskään epäillä pahoista aikeista. Kaikki voisivat sopia vanhat kaunat keskenään, eikä USAlla tai kellään muullakaan tarvitsisi olla ”vastustajia”.

Toive kuulostaa ehkä naiivilta, mutta onko sen oltava sitä? Miksi on niin mahdoton ajatus, että yhdelläkään maalla ei olisi ydinaseohjelmia? Että yksikään maa ei pommittaisi toista (tai omaansa), ei omistaisi hyökkäysvalmista armeijaa, tai järjestäisi kauppasaartoja toisiaan vastaan? Kyynisyys on idealismia yleisempi ajattelutapa. Onhan helpompi valmistautua jo etukäteen mahdollisimman negatiiviseen skenaarioon ja sanoa ”mitäs minä sanoin”, kuin toivoa tosissaan parempaa tulevaisuutta ja joutua pettymään.

Kaikki johtuu tietysti vallasta ja vallanhalusta. Kirjailija Jonathan Gloverin mukaan yksilöinä ihmiset ovat kykeneväisiä järkevään ajatteluun ja kompromisseihin, mutta valtiot eivät. Mitä isompi pyörä pyörii, sitä enemmän voimaa sillä on. Mitä enemmän valtaa päättäjillä on, sitä vaikeampi on noudattaa pehmeitä arvoja. Mutta miksi?

Valta on abstrakti käsite, joka elää omaa elämäänsä. Sitä ei konkreettisesti ole olemassa, mutta silti maailma pyörii sen mukaan. Myös vallan käyttäjät ovat vallan alaisia; he toimivat kuten olettavat vallan kahvassa olevan henkilön kuuluvan toimia. On vaikea sanoa, mistä tällaiset käsitykset ovat saaneet alkunsa, mutta niiden varaan yhteiskuntamme toiminta kuitenkin pitkälti perustuu. On hyvä päivitellä vaikkapa pohjoiskorealaisten tietämättömyyttä, amerikkalaisten patrioottista johtajan seuraamista tai Syyrian tilannetta, kun olemme oikeastaan kaikki samassa jamassa. Suomikin on maa, jossa jonkun poliitikon vaimoa sanotaan maan äidiksi ja maanpuolustus on haudanvakava asia.

Yksilöillä on kyky ajatella, ja tehdä järkeviä ratkaisuja ja kompromisseja, mutta silti suurin osa ei tajua todella kyseenalaistaa vallitsevaa maailmantilaa. Olemmeko jämähtäneet tilaan, jossa kollektiivinen tyhmyys on ylitsepääsemätöntä, vai onko vielä toivoa?

- N